Vihdoinkin fillarilla! Finally riding again!

On se harmi, kun kaiken moiset työt, virukset ja opinnot haittaavat harrastuksia. Toisaalta sitten kun pääsee pitkän odotuksen jälkeen  fillaroimaan, niin sehän tuntuu ihan lottovoitolta!

Into piukeena! Huomatkaa filsun paikka, Hondan takapenkillä.

Olen tässä kärsinyt jonkunmoisista rytmihäiriöistä ja omituisista sydämen muljahteluista, mikä rajoittaa itsensä haastamista. Tehot pidettävä alhaalla.. Tämän päivän teemana olikin höntsäily, kohteena yhden ajopäivän harjoitusrastit. (Meillä oli toukukuussa naisten ajopäivä)
Ja silloin kun ei tarvitse yksin käkäillä menemään, vaan pääsee polkemaan hyvässä seurassa, on otettava kaikki ilo irti.

Kyllä polkemattomuuden tuntee kropassa, kun yrittää pyörittää tasaista vauhtia, niin se oma tasainen on melkoista ryömimistä. Onneksi aloitettiin rauhallisesti tiellä siirtyen pelipaikoille.
Pienikin nousu saa pulssin kohoamaan taivaisiin ja puuskutus alkaa.
Tällä kertaa tosin tauot oli kohdillaan ja hengityksen sai tasaantumaan.

Kohti kramppaavia pohkeita.

Mä en ole vieläkään oppinut luottamaan lukkopolkimiin ja jotenkin tuolla kallio kinkamilla ja kivikoissa ajatus karkaa miettimään saako sen jalan tarvittaessa irti ja se vie turhaa energiaa ja keskittymistä siihen oikeaan tekemiseen eli eteenpäin polkemiseen. (Pitäisiköhän vaihtaa flatteihin?)

En tiedä, miksi se pyörällä kaatuminen pelottaa niin hurjasti. Kait se johtuu iästä?!
Ja osaltaan vanhoista vammoista ja niistä seuranneista riesoista. Ei enää halua lisää ärsyttäviä ja rajoittavia vaivoja, kun niitä löytyy jo.

Tänään kuitenkin päätin yrittää. joo, okkei, käkäilin kyllä.. Mutta tulipa muutama onnistuminenkin. Jos tässä vaikka pääsisi kesän aikana säännöllisesti harrastamaan niin suottaapi taidot kehittyä.

Päivän saldona voin sanoa, että ajotekniikkaan pitää kiinnittää huomiota. Etenkin painon siirto taakse jää vajaaksi, läskiä vaan sinne lokarille!
Myös sitä polkemista voisi harrastaa. Toki tähänhän mulla löytyy tsiljoona selitystä, miksei näin tapahdu. (pelottaa, kunto ei kestä, polveen sattuu, pelottaa, se kunto, väärä vaihde, arkailu)

Tällä kertaa jätän turinoinnin vähemmälle, antaa kuvien puhua. Muutes, harmi että kamera hieman tasoittaa noita kohtia. Ei me ihan tasasella ajettu. ;)

Onkohan mulla ketjut löysällä? Miksi mä en polje? Hitsi kun oli hauskaa!

Jos ei yritä, ei voi onnistua. Välillä meno oli jo hurjaa, kun hajosi lasitkin, hehehehe.
 Kuitenkin tästä voi todeta: Turhaa jarruttelua ja niinhän se vauhti tyssää.
Sitten meni jo hieman paremmin, mutta varoituksen sana: Kielenkäyttö voi häiritä herkempiä ja perheenpienimpiä.

Lopuksi

kivistä polkua

ja todellisutta.

Iso kiitos Z:lle, joka jälleen kerran jaksoi raahata mua matkassa ja kuvata mun etenemistä. <3

Ei ihme, että puuskutin, tuohan oli korkea mäki!

Tuossa -)
Kinkama, mikä jäi multa ajamatta, mutta Z vetää kun mestari!

Jospa tää tästä taas lähtisi, pienillä polkaisuilla eteenpäin. (Tai ehkäpä kokeilemaan mäenlaskua, kun ylöspäin mennessä tulee hiki..)