Lähdettiin tänään isännän kanssa kevyelle pikkulenkille. Tällä kertaa ei tule mitään kuvia, nyt oli seura sen verran julma ettei turhia lässytyksiä ollut reissussa. ;)
Alkuun tuli jokunen kilsa kevyttä tiesiirtymää ja itselleni epätyypilliseen tapaan nyt ajettiinkin hiljaa.
Toki tuolla hiekkatien pätkällä mua kehoitettiin keulimaan. Jep! Heleppoo kuin heinänteko..
No, keulahan nousee varmaankin sen 10 senttiä, jos oikein hurjasti yrittää, mutta en mä sitä tekniikkaa hallitse. Tuokin tuli vaan raivokkaasti rempaisemalla.
Pitää oppia, kävi käsky. nojÅ, ens kerralla sitten.. Olen kyllä sellainen arkajalka että filsulla kikkailu ei oikein ole mun juttuni.
Sitten kipuamaan kangasmetsään. Olipa outoa, kun edessä oli polkija, joka ihan oikeasti eteni hiljaa ja vielä tarkoituksella. Mä en oikein osannut ajaa, kun mentiin liian hiljaa.. Siinä mietin etten voi osallistua mihinkään pyöräilytapahtumaan, kun en osaa polkea, jos on pyörä edessä. En katso enää polkua, vaan tuijotan eturenkaaseen ja sitten on hankalaa polulla.
No, hetken päästä ei ollutkaan enää ongelmaa edessä hidastelijasta. Hirvittävää, kun toinen miettii voiko tuosta kivestä hypätä ja tuonne hypätään jajaja. H..o, minen hypi minneen kivikkoon. Muutenkin polku vain kapeni ja kapeni ja kivet vain kasvoivat. Olipa tuskainen polku. Mielenkiinnolla seurasin uudesta Polaristani kuinka pulssi nousi sinne 165ään ihan vain silkasta ilosta, että sain ajaa kivikossa. En oikein tajua, mikä se on, kun jotenkin pelkään kivikkoa. En tiedä johtuuko se siitä, että aikoinaan enskaa ajaessa tuli kynnettyä mopolla maata ja hankittua messeviä mustelmia ja jopa murtunut polvi, niin nyt ilman mitään suojia ja vammapolven kanssa tulee vaan pikkuinen pelko esiin. Pelko ei ole hyvä kaveri polulla, sen haluisin jättää pois.
Yhdessä kohtaa oli pakko palata taaksepäin ja vain polkea samalla unohtaen sen hirvityksen, mikä huusi korvien välissä. Aikas jänskää miten pienellä ärräpäällä tekniikka paranee huomattavasti.
Siellä kivikossa kiroillessani mietin kuinka mun on vaan palattava tuolle polulle reenaamaan. Ennen ei voi kisata ennen kuin filsu kulkee ja tekniikka on parempi. Nyt tuota kirjoittaessani tulee mieleen ettei tässä taida ihan kaikilla pytyillä käydä, kun tykkää tuollaisesta.
Sitten taas hieman tietä ja pyörän kantamista poluttomassa metässä. Näin kyllä aivan huikean ojan ylitys yrityksen. Hahahhaa, pointsit kotiin yrityksesta ja 10+ esityksestä. Hyvin upottaa märkä sammal.
Sitten ihan tavan kiertelyä mukavalla baanalla. Kunnes löytyi erinäisiä polun päälle kaatuneita puita, joita olisi pitäny ylitellä.
Joo, onhan ne satavarmasti helpompia, kun niissä ei ole oksia törröttämässä ja joo, pitäisihän tuo hanskata mutta kun.. Kun..mutku.. Kun ei vaan irtoa. Korvien välissä käsijarru liian tiukalla. Ens kerralla sitten! ..sitku..
Sitten vaan hittaasti viimeiset kilsat kottiin.
Oli kyllä erilaista ajaa lenkkiä tuon piiskurin kanssa. Palaute tuli suoraan ja kaunistelematta. Melkein jo välillä aloin nieleskelemään kyyneliä. Mut en sitten viitsinyt. Toki palaute on ihan asiasta ja oikeista jutuista, mutta jos nyt vähän armollisemmin..
Yritin ajaa lenkkiä pitäen sykkeen mahdollisimman alhaalla. Täytyy sanoa, että on suunnattoman vaikeaa ajaa tiellä hitaasti.
Mut kyllähän tuo sykemittarin hankkiminen oli ihan paras idea.
Ehkäpä tässä vielä pääsee kehittymään pyöräilijänä.
Ens kerralla pitää muistaa ottaa kanssa rauhallisempi tahti, koska selvisin ilman päänsärkyjä ja pahojaoloja. Fillari vaan pitää vissiin huollattaa, kun keskiöstä kuuluu outoa raksutusta.
Kesto: 01:56:12 / 22.42 km
Till next time!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti