Sunnuntaiajelu

Oli aamulla väsynyt olo, mutta ajattelin lähteä polkaisemaan pikku lenkin, jos sitä vaikka virkistyisi.
Ei mennyt suunnitelma ihan putkeen, kun heti alkumatkasta huomasin sykkeiden olevan normaalia korkeammalla.
Yritin sitten edetä rauhallisesti, mutta jalat olivat ihan puuroa. Ylämäessä ei löytynyt mitään

lihaksia, jotka olisivat tuoneet pyörää eteenpäin. Sykkeet melkein tapissa pikku nyppylän jälkeen.
Toisilla kesäloma palauttaa ja virkistää, mulla kävi nähtävästi ihan toisinpäin.
Omat "kotipokemonit" järjestivät nähtävästi riittävän aktiviteetin, että alkuloman hyvä vire katosi jonnekkin viikkarin pallomereen.


Kerrankin kun sai seuraa lenkille, olisi ollut mukava polkea vähän reippaammin ja yrittää itsensä ylittämistä niissä teknisemmissä kohdissa, mutta tällä kertaa se jäi haaveksi.
Olen huomannut kuinka muiden kanssa polkiessa ei kehtaa jäädä käkäilemään, vaan sitä onnistuu paikkoissa, mitkä tuntuvat liian jännittäviltä.
Eniten otti luonnon päälle se, että oli muutamassa kohdassa pakko oikoa ja odotella toisia tien varressa. MurrrRRR. mä haluan treenata ja kehittyä, miksei kroppa voisi toimia! Matkalla mietin, että taitaa olla aika laittaa pyörä huoltoon ja pitää pikku tauko. Ja sitten nauroin ääneen! ei tietenkään mitään taukoja. Jos sitä välillä kävisi hissukseen rullailemassa lenkkejä tietä pitkin ja sitten, kun voimat palailee suuntaa takaisin metsään.


Kanervikkoparkki, muita odotellessa

Blääh, totesi ärtynyt polkija

On kyllä mageeta kun ihan lähistöltä löytyy hauskoja polkuja, joissa ei haasteet lopu vielä kesken.
Etenkin tykkään niistä kunnon laskuista, pitäisköhän joku kerta ihan kokeilla saako pyörän ilmaan niistä nypyistä..


Kävimme siinä samalla vaklaamassa lähistölle rakennettua XCO-rataa ja HUH! Se pätkän minkä näin jää kyllä ajamatta vaikka kuinka treenaisin. suht lyhyt, mutta jyrkkä nousu ja käännyttään ja noustaan lisää. Ei näillä voimattomilla tukeilla sinne mennä. Täytyy mennä joskus vaklaamaan miten oikeat pypäilijät sen vetää.


Tällä kertaa surkea yritys olla maastopyöräilijä. kuitenkin jatkan iloisin mielin eteenpäin ja parin viikon päästä lähden Sappeelle hakemaan lisäoppia alamäkiajoon. Sain lainaan pyöränkin ettei tarvitse lähteä jäykkäperällä..  Eihän sitä tiedä, jos vaikka enskakärpänen puraisisi!

Hitaasti, mutta varmasti - Hande polulla hirven kanssa

Pakollinen tsemppipeukku ;) :P

 Sunnuntai köröttelylle lähdin!
Koska viimeksi hissunkissun hiipien matka eteni mukavasti eikä tullut mitään karmeita oloja, ajattelin kokeilla tänään samaa.

On se jännää, miten tälläiselle hitaallekin kuskille on vaikeaa ajaa oikeasti hitaasti. Tiepätkät kun suorastaan huutavat reipasta polkemista. Tosin onhan se paljon järkevämpää huonokuntoiselle kuskille ajella rauhallisesti tieosuudet, niin jaksaa painaa metsässä.

Olen tässä viikonlopun aikana oppinut muutamia hyviä juttuja ja toivon niistä olevan hyötyä tulevaisuudessa. Ymmärrän nyt, että maantielläajo on tärkeä osa maastotreeniäkin, vaikka onkin niin tylsää. vähän niin kuin enduroon saa vauhdin motocrossista, saa pyöräilyssä maastoon vauhtia ja kuntoa tieltä. Toinen hyvä vinkki oli ettei ylämäkeen kiihdytetä. Järkeenkäypää, eikö! 
Mutta siltikin olen vetänyt alkukiihdytyksen, jostain syystä, ja ihmetellyt miksi muut jää taakse ja kohta ne menee ohi. Tätä neuvoa noudattaen lähdin ensimmäiseen soramäkeen rauhallisesti ja täydellisiä ympyröitä ajatellen, pyörittää, pyörittää, rauhassa, rauhassa. 
Ja OHO, ylhäällä ilman puuskutusta tai muuta pyörrytystä. siinä sitten lähdin sykettä tarkkailen jatkamaan matkaa. Olin niin keskittynyt omaan pyörittämiseeni ja rauhallisuuteen etten huomannut vieressä olevaa hirveä, joka sitten oksistoa rysäyttäen karautti eri suuntaan. Täytyy sanoa, että aluksi säikähdin. Onneksi se ei ollut se seikkailijakarhu!
Pysähdyin hetkeksi rauhoittamana sykettä ja henkäisemään ennen seuraavaa nousua, jolla viimeksi tuli aivan karmea olo. Lähdin samalla taktiikalla kuin edelliseen pikkunousuun ja olipa voittajafiilis kun vain rullasin mäen päälle. Huikeeta! Pienellä pähkäilyllä ja muutamalla viisaalla neuvolla, alkaa meikänkin ajo sujua. Tällä kertaa ei tarvinut pitää paussia ennen kuin laskun ja kivisen polun jälkeen. Tosin teki kyllä mieleni pysähtyä ja heittää joku pikku lambada siinä mäen päällä.

On*One 

Kivinen polku ei ollut niin kivinen kuin se edellisen lenkin karmean kivinen polku. Huomasin ilokseni ajelevani ilman sen kummempia episodeja tätä "vähemmän kiven kivikkoa". Tosin tässä oli pieni muutos entiseen: Katse. Liian usein viime aikoina olen huomannut tuijottavani eturenkaaseen enkä sinne polulle eteenpäin. Nyt oikein keskityin katseen viemiseen eteen ja sujuvampaahan se ajo niin on.

Mukavan hiekkapätkän jälkeen jatkoin hiekkatietä ylöspäin ja taas mäki tuli ja meni ja se siitä. Sitten lähdin kalliolle kiipeämään, katsoin ranteeseen ja huomasin polkeneeni vasta 9,5 kilsaa, täytyy saada kilsoja lisää! Hulluus iski.

Tuonne!

< Tuolla kalliolla oli pikkasen sateen liukastamaa sammalta, ei kuitenkaan mitään superliukasta. Mukavasti sai rullailtua kohti lakea. ainoastaan yksi jyrkkä kinkama jäi kesken, kun tuli "kauhistus". 

Sielä kalliokiekalla oli pakko kokeilla saanko keulaa vähän ylös kun vastaan tulee vähän korkeampi juuri. Siis semmoinen pikkukinkama, mutta harjoitellaan nyt. Kyllä nuo pienet kevennykset onnistuivat.  Siinä mietiskelin, kuinka moni kohta olisi paljon helpompi jos olisi jo pienenä harrastanut pyörällä kikkailua, mutta eipä ole tullut kokeiltua.

(Paitsi aikoinaan Enkkulassa asuessani muutaman kerran hullaannuin, rikoin satulan kiinnittimet, nilkasta nivusiin meni nappularenkaan kuva.. Et ei ihme ettei innosta tällä hetkellä.)

Pitää kyllä välillä valitaan vaan muutama juttu mitä harjoittelee ja etsii sellaisen paikan missä saisi muutaman toiston, jolla saisi ruokittua sitä puuttuvaa itseluottamusta.

Juurikin tuollaiset -)   paikat on niitä, missä tulee paniikkijarrutus ja pakko taluuttaa. Tuo on lyhyt, mutta jurkkäkinkama muutamalla kunnon juurella. Tiedän pyörän rullaavan tuosta eikä olisi mitään ongelmaa, paino taakse vaan, mutta kun ei. Mä en vaan uskalla. Hirvittää. 

Normisti tuolta polulta vie pois kallioinen hauska lasku. tänään kilometrejä koneeseen huutava pääni huomasikin toisen polun kohti kallion reunaa. Olen monesti muistellut polkua, jolla olen joskus kävellyt ja siinähän se oli!
Kiveä, juurrakkoa, kapeaa polkua, vitsi miten hauskaa!! Unohdin käkäilyn ja annoin mennä, katse eteen, kyllä tästä selvitään! WUUP! Riemunkiljahduksia korvessa.
Sitten nokan eteen tulikin tuo alla näkyvä pudotus, mikä ei kuvassa edes näytä pahalta, mutta tuo oli J-Y-R-K-K-Ä. Onneksi lähestyin rauhallisesti, muuten olisin saattanut halata puita.

 Mäen alla onkin kunnon juurrakkoa. Tuli ehkä naurettua ääneen, kun siellä tärryytin menemään ja jossain vaiheessa tuli se "Jalat irti polkimista" - hetki. no, enhän miä saanut niitä irti vaan poljin ihan vimmatusti eteenpäin, satavarmana nurinmenosta. Siis WOT, kuinka ollakkaan, mä en kaatunut vaan selviydyin etapista ja meni paremmin kuin jos olisin oikeasti yrittänyt. HaHaa, kiitos polkimet!

Täytyy myöntää, että hiukan nousi nenä yläviistoon ja varmuus kasvoi kun onnistuin. 
Painelin seuraavalle etapille intoa puhkuen. Tiesin sen olevan haastava muutamasta kohdasta, jyrkkä nousu, mutta päätin yrittää. H**o, mennään vaikka sentti per ajokerta pidemmälle, mutta mennään!
Tässä mua hieman kannustaa ajokaverini hieno suoritus, jota katselin kateellisena. Mun on kanssa opittava!
 Ja niinhän sitä mentiin. Onnistumisen ilo jatkui, välillä ei mennyt putkeen, mutta mitäs sitten. 

Tuon lenkin jälkeen en vain pystynyt jättämään leikkiä kesken, vaan otin hitaan tiesiirtymän naapurikylään. Yllättäen tein väärän risteysvalinnan ja vahingossa tulinkin paljon paremapaan aloituspaikkaan kuin oli tarkoitus. Siinä meninkin sitten hienolla hiekalla ja savessa kääntymään hiekkakuopan päähän, mäntykangasta takaisin ja ennen kotia piti heittää vielä yhdessä pikkumetikössä kivipolkua. Sitten taas tielle matelemaan. 

Hitaus näkyi lenkin kestossa, 02:57 ja 28 km.
Mutta ei se aika merkkaa kuntoliikkujalle mitään, pääasia on onnistumiset ja liikunnan ilo!

Kotona puhdistin ajopeliä sellaisella pieteetillä ettei ole ennen nähty. Tallissa odotaa kiiltävä ratsuni seuraavaa ajelua, mikä tapahtuu toivon mukaan piakkoin.

PS. Sen verran tässä intoilen ja haluan voittaa turhan arkailun, että menin ilmoittautumaan naisten leirille, Pussy Campille enduroryhmään. Jos hyvin käy, saan sinne pyöränkin ja suojat. Mut vähän pitää harjoitella ennen treenileiriä. ;)

Ihan hitaasti ja kevyesti.. HaH!

Lähdettiin tänään isännän kanssa kevyelle pikkulenkille. Tällä kertaa ei tule mitään kuvia, nyt oli seura sen verran julma ettei turhia lässytyksiä ollut reissussa. ;)

Alkuun tuli jokunen kilsa kevyttä tiesiirtymää ja itselleni epätyypilliseen tapaan nyt ajettiinkin hiljaa.
Toki tuolla hiekkatien pätkällä mua kehoitettiin keulimaan. Jep! Heleppoo kuin heinänteko..
No, keulahan nousee varmaankin sen 10 senttiä, jos oikein hurjasti yrittää, mutta en mä sitä tekniikkaa hallitse. Tuokin tuli vaan raivokkaasti rempaisemalla.
Pitää oppia, kävi käsky. nojÅ, ens kerralla sitten.. Olen kyllä sellainen arkajalka että filsulla kikkailu ei oikein ole mun juttuni.

Sitten kipuamaan kangasmetsään. Olipa outoa, kun edessä oli polkija, joka ihan oikeasti eteni hiljaa ja vielä tarkoituksella. Mä en oikein osannut ajaa, kun mentiin liian hiljaa.. Siinä mietin etten voi osallistua mihinkään pyöräilytapahtumaan, kun en osaa polkea, jos on pyörä edessä. En katso enää polkua, vaan tuijotan eturenkaaseen ja sitten on hankalaa polulla.

No, hetken päästä ei ollutkaan enää ongelmaa edessä hidastelijasta. Hirvittävää, kun toinen miettii voiko tuosta kivestä hypätä ja tuonne hypätään jajaja. H..o, minen hypi minneen kivikkoon. Muutenkin polku vain kapeni ja kapeni ja kivet vain kasvoivat. Olipa tuskainen polku. Mielenkiinnolla seurasin uudesta Polaristani kuinka pulssi nousi sinne 165ään ihan vain silkasta ilosta, että sain ajaa kivikossa. En oikein tajua, mikä se on, kun jotenkin pelkään kivikkoa. En tiedä johtuuko se siitä, että aikoinaan enskaa ajaessa tuli kynnettyä mopolla maata ja hankittua messeviä mustelmia ja jopa murtunut polvi, niin nyt ilman mitään suojia ja vammapolven kanssa tulee vaan pikkuinen pelko esiin. Pelko ei ole hyvä kaveri polulla, sen haluisin jättää pois.

Yhdessä kohtaa oli pakko palata taaksepäin ja vain polkea samalla unohtaen sen hirvityksen, mikä huusi korvien välissä. Aikas jänskää miten pienellä ärräpäällä tekniikka paranee huomattavasti.
Siellä kivikossa kiroillessani mietin kuinka mun on vaan palattava tuolle polulle reenaamaan. Ennen ei voi kisata ennen kuin filsu kulkee ja tekniikka on parempi. Nyt tuota kirjoittaessani tulee mieleen ettei tässä taida ihan kaikilla pytyillä käydä, kun tykkää tuollaisesta.

Sitten taas hieman tietä ja pyörän kantamista poluttomassa metässä. Näin kyllä aivan huikean ojan ylitys yrityksen. Hahahhaa, pointsit kotiin yrityksesta ja 10+ esityksestä. Hyvin upottaa märkä sammal.

Sitten ihan tavan kiertelyä mukavalla baanalla. Kunnes löytyi erinäisiä polun päälle kaatuneita puita, joita olisi pitäny ylitellä.
Joo, onhan ne satavarmasti helpompia, kun niissä ei ole oksia törröttämässä ja joo, pitäisihän tuo hanskata mutta kun.. Kun..mutku.. Kun ei vaan irtoa. Korvien välissä käsijarru liian tiukalla. Ens kerralla sitten! ..sitku..
Sitten vaan hittaasti viimeiset kilsat kottiin.

Oli kyllä erilaista ajaa lenkkiä tuon piiskurin kanssa. Palaute tuli suoraan ja kaunistelematta. Melkein jo välillä aloin nieleskelemään kyyneliä. Mut en sitten viitsinyt. Toki palaute on ihan asiasta ja oikeista jutuista, mutta jos nyt vähän armollisemmin..

Yritin ajaa lenkkiä pitäen sykkeen mahdollisimman alhaalla. Täytyy sanoa, että on suunnattoman vaikeaa ajaa tiellä hitaasti.
Mut kyllähän tuo sykemittarin hankkiminen oli ihan paras idea.
Ehkäpä tässä vielä pääsee kehittymään pyöräilijänä.

Ens kerralla pitää muistaa ottaa kanssa rauhallisempi tahti, koska selvisin ilman päänsärkyjä ja pahojaoloja. Fillari vaan pitää vissiin huollattaa, kun keskiöstä kuuluu outoa raksutusta.

Kesto: 01:56:12  / 22.42 km

Till next time!

No limits or know your limits?

Tahko MTB:n innoittamana itsellekin tuli hurja polte päästä ajelemaan.
Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta ja aamulla ukkonen jyrisi, mutta näytti kuitenkin siltä ettei hurjaa
myräkkää ollut tiedossa, joten ei muuta kuin filsun selkään ja pypäilemään!


Kääntyäkkö takaisin, vai jatkaako matkaa.

Ajattelin polkaista pikku lenkin, kun oli niin nuutunut ja väsynyt olo.
Into piukeana kuitenkin poljin eteenpäin ja aloitusvauhti taisi kostautua, kun jo ensimmäisessä nousukinkamassa huomasin jalkojeni olevan pelkkää puuroa.
Olen kärsinyt ylikunto-oireista jo jonkin aikaa, kun en ole nukkunut kunnolla viiteen vuoteen. Kyllähän järki sanoo että ihan turha lähteä puskemaan, tulee vaan huono-olo, mutta sitä ei vaan malttaisi olla rauhallisesti, kun pääkoppa tarvitsee aktiviteettiä!
(Hyvä artikkeli ylikunnosta: ylikunto-voi-pysayttaa-annathan-kehosi-levata-riittavasti/3315038 )


Ensimmäisen 6 kilsan jälkeen jouduinkin pitelemään taukoja, kun iski todella oksetus ja voimattomuus. Takasinpäin en kuitenkaan saanut käännyttyä, vaan polut kutsuivat. Tarkoituksenani oli tehdä lähimetsässä enää pikku lenkki..

Muutama juuri.

Eihän sitä nyt lenkkiä kesken jätetä, etenkään kun edes oli niin mukava ja pitkä lasku. Loisto idea tuokin! Mä unohdin ajolasit tankoon riippumaan ja huomasin sen vasta kun lasit olivat lentäneet sinne mäkeen. Ei muuta kuin kipuamaan sitä mukavaa laskua ylöspäin. Tässä vaiheessa tuntui todellakin siltä ettei ole mun päiväni lenkkeillä.
Lasit löytyi ja fiilis kohosi, mähän saan laskea saman mäen uudestaan! Ei muuta kuin vauhtia ja alas!


Lähellä oli myös kuvassa näkyvä juurrakkopolku, minne oli päästävä. Kuivalla kelillä tuo on tosi hauska ajella.
Tämähän oli siis oikaisu normi lenkiltäni, joten voihan sitä vielä muutaman mutkan tehdä, kun ei enää ole niin huono olokaan. Ja jos haluaa laskea mäkeä, joutuu vähän kiipeämään! Kipusin sitten läheiselle kalliolle tarkastamaan, missä ne ukkospilvet oikein ovat. Jostain syystä ei huvita kokeilla omaa tuuria ajamalla ukonilmalla metsässä.

Tämä on yksi kotikylän kauneimpia paikkoja.

Pitäähän sitä omaa pyörääkin vähän kuvata :P

Tauot olivat kohdillaan tällä lenkillä, joten matkaa pystyi taas jatkamaan. Hitsi, miten kivaa on laskea filsulla mäkeä. Tällä kertaa kannustin itseäni polkemaan vaan lisää vauhtia. Onneksi kuitenkin katselin eteenpäin enkä laskenut vanhasta muistista. joku on innostunut kaatelemaan puita poluille. Maanomistajia on varmaan innostanut tuohon puuhaan paikalliset mopoilijat, jotka nähtävästi ovat innostuneet endurosta, mutta tuntevat huonosti lakeja. Menkää mopoilijat luvallisille reiteille ajamaan niitäkin on! (Mäkin menisin, jos mulla olisi vielä mopo..)


Hmmm, lähellä olisi hauskaa laskua.. Vai menenkö nyt järkevänä hiekkatietä pitkin kohti kotia.
No, polulle tiätty!
Kangasmetsää, kalliokinkamia, pikku nousuja. MITÄ IHMETTÄ!?!
Paikkoja, joita mä en uskalla/osaa ajaa ja unohdin käkäillä ja säikähdellä niissä. Ne menivät kuin vettä vaan! Tässä vaiheessa piti heittää vaivihkaa metsän siimeksessä onnistumistanssi. aivan mahtavaa! Ja jälleen kerran hiipi mieleen, mitenköhän tässä kehittyisi, jos oikein aloittaisin treenin. Nämä ajatukset ovat vaarallisia, kun tiedän kehoni tilan. Nyt ei vaan ole aika lähteä reenailemaan kohti parempaa, vaan nyt pitäisi saada kroppa balanssiin.


Kinkama ylös, jyrkkä alas, jyrkästi ylös, lalalalalalalalalalla, mä pääsen!
Ja tämän palkitsi mukava soralasku alas, kurvia ja kurvia. Harmi, kun ei oikein uskalla laskea, mieleni tekisi mennä kovempaa, mutta tekninen osaaminen on heikkoja ja suojatkin puuttuu..
Yhdestä kurvista laskinkin sitten kapealle polulle. Vitsi, mikä fiilis kun pyörä kulkee ja kivet ei haittaa.


Eihän sitä vielä voi mihkään tielle mennä! Edessä mukavan jouheaa polkua.

Tämän jälkeen tuli kapeaa polkua pusikossa, mikä tuntui ihan liian helpolta. Ennen olen ajanut sen pätkän jalat irti polkimista ja pysähdellen, nyt meni (itselleni) vauhdikkaasti polkien. Matkaa oli vaan jatkettava!
Väliin otin hieman tiesiirtymää, yritin polkea tasaista vauhtia. Kuitenkin ylämäissä se vauhti vaan tipahtaa kuin lehmän häntä. On se vaan hyväksyttävä ettei mun voimansiirtoni ole kunnossa.


Viimeinen maastopätkä oli jouhevaa metsäpolkua ja siitä vielä tietä pitkin kotiin.

Tällä polulla mietiskelin Tahko MTB:tä ja muita kisoja. Mieleni tekisi joskus ottaa osaa maastopyöräkisaan. Kuitenkin todellisuus on ettei ole mitään järkeä lähteä sinne ennen kuin kunto on kohdillaan. Kivempi sitten ajella, kun ei tule noita rytmihäiriöitä ja oksetuksia nollarasituksessa.




27 kilsaa tuli höntsäilylenkillä poljettua. Mä niin rakastan tätä lajia!


Meikästä ei kuitenkaan ole 'No limits' asenteella urheilemaan, kun rajoitteita löytyy.
Kun vaan oppisin tuntemaan omat rajani.
Eilisilta meinaan meni sitten kaikkien päänsärkyjen äidin kourissa ja oksetti ja nukutti. MuRRRrr.


* * * *
Sain kumminkin tilattua filsuun uudet renkaat ja uudet polkimet. Edelleen mennään lukkopolkimilla, mutta ehkäpä uuset polkimet ja kengät helpottavat irtautumisongelmaa.

Vihdoinkin fillarilla! Finally riding again!

On se harmi, kun kaiken moiset työt, virukset ja opinnot haittaavat harrastuksia. Toisaalta sitten kun pääsee pitkän odotuksen jälkeen  fillaroimaan, niin sehän tuntuu ihan lottovoitolta!

Into piukeena! Huomatkaa filsun paikka, Hondan takapenkillä.

Olen tässä kärsinyt jonkunmoisista rytmihäiriöistä ja omituisista sydämen muljahteluista, mikä rajoittaa itsensä haastamista. Tehot pidettävä alhaalla.. Tämän päivän teemana olikin höntsäily, kohteena yhden ajopäivän harjoitusrastit. (Meillä oli toukukuussa naisten ajopäivä)
Ja silloin kun ei tarvitse yksin käkäillä menemään, vaan pääsee polkemaan hyvässä seurassa, on otettava kaikki ilo irti.

Kyllä polkemattomuuden tuntee kropassa, kun yrittää pyörittää tasaista vauhtia, niin se oma tasainen on melkoista ryömimistä. Onneksi aloitettiin rauhallisesti tiellä siirtyen pelipaikoille.
Pienikin nousu saa pulssin kohoamaan taivaisiin ja puuskutus alkaa.
Tällä kertaa tosin tauot oli kohdillaan ja hengityksen sai tasaantumaan.

Kohti kramppaavia pohkeita.

Mä en ole vieläkään oppinut luottamaan lukkopolkimiin ja jotenkin tuolla kallio kinkamilla ja kivikoissa ajatus karkaa miettimään saako sen jalan tarvittaessa irti ja se vie turhaa energiaa ja keskittymistä siihen oikeaan tekemiseen eli eteenpäin polkemiseen. (Pitäisiköhän vaihtaa flatteihin?)

En tiedä, miksi se pyörällä kaatuminen pelottaa niin hurjasti. Kait se johtuu iästä?!
Ja osaltaan vanhoista vammoista ja niistä seuranneista riesoista. Ei enää halua lisää ärsyttäviä ja rajoittavia vaivoja, kun niitä löytyy jo.

Tänään kuitenkin päätin yrittää. joo, okkei, käkäilin kyllä.. Mutta tulipa muutama onnistuminenkin. Jos tässä vaikka pääsisi kesän aikana säännöllisesti harrastamaan niin suottaapi taidot kehittyä.

Päivän saldona voin sanoa, että ajotekniikkaan pitää kiinnittää huomiota. Etenkin painon siirto taakse jää vajaaksi, läskiä vaan sinne lokarille!
Myös sitä polkemista voisi harrastaa. Toki tähänhän mulla löytyy tsiljoona selitystä, miksei näin tapahdu. (pelottaa, kunto ei kestä, polveen sattuu, pelottaa, se kunto, väärä vaihde, arkailu)

Tällä kertaa jätän turinoinnin vähemmälle, antaa kuvien puhua. Muutes, harmi että kamera hieman tasoittaa noita kohtia. Ei me ihan tasasella ajettu. ;)

Onkohan mulla ketjut löysällä? Miksi mä en polje? Hitsi kun oli hauskaa!

Jos ei yritä, ei voi onnistua. Välillä meno oli jo hurjaa, kun hajosi lasitkin, hehehehe.
 Kuitenkin tästä voi todeta: Turhaa jarruttelua ja niinhän se vauhti tyssää.
Sitten meni jo hieman paremmin, mutta varoituksen sana: Kielenkäyttö voi häiritä herkempiä ja perheenpienimpiä.

Lopuksi

kivistä polkua

ja todellisutta.

Iso kiitos Z:lle, joka jälleen kerran jaksoi raahata mua matkassa ja kuvata mun etenemistä. <3

Ei ihme, että puuskutin, tuohan oli korkea mäki!

Tuossa -)
Kinkama, mikä jäi multa ajamatta, mutta Z vetää kun mestari!

Jospa tää tästä taas lähtisi, pienillä polkaisuilla eteenpäin. (Tai ehkäpä kokeilemaan mäenlaskua, kun ylöspäin mennessä tulee hiki..)

Hello! Tervehdys!

Hi, this is my new blog on mountain biking. I'm still wondering whether I should write in English or in my native tongue (Finnish). What do you think? Please, comment !
Tästä lähtee uusi päiväkirjani maastopyöräily harrastukseni parissa.
Pääasiallisesti tarkoituksenani on kirjata tänne kommelluksiani polkujen varsilta.

I'm mum, I work and I'm a stundent so there's not too much of freetime, but when possible I try to take my bike out and have fun. i'm not aiming to compete, but it would be fun to try.. When I'm in better shape. No one wants to have a fit in the first climb. 
En tähtää kilpaurheiluun, vaan ajan huvikseni silloin, kun perhe-, työ- ja opiskeluelämältä jää aikaa. Toki olisi joskus hauska osallistua johonkin kisaan, sitten kun kunto on parempi. Eihän se kilvanajo ole kivaa, jos saa sydärin ekassa nousussa!

Haluan kehittyä maastopyöräilijänä ja nauttia matkastani.
My aim is to get better in mountain biking and enjoy the journey.


Tässä pari kuvaa viime kesän seikkailuista / Few pics from last summer:

Pitihän sitä käydä kokeilemassa DH:ta, Ghost Bike  Parkissa. Matelin ja käkäilin, koska olen arkajalka. Eniten pelotti hissi, kun sieltä olen  90 - luvun alussa muutaman kerran tippunut.
Hauskaahan tuo mäenlasku on mutta rohkeutta saisi olla enemmän.

* * * *
DH granny style! :D 
I had to go and give it a try. Well, I'm too much of a chicken, but the scariest part was going up hill on a lift. 
Good fun, maybe I'll manage to gain more courage.

 Sama mäki oma fillari. Kuusi kertaa (muistaakseni) kiipesimme ylös
mäkeä ja eri polkuja alas. Hapokasta tuolla pelillä! Välillä joutui jalkautumaan.

* * *
Same hill, my own bike. This time climbing it up by bike and using my own engine. I really felt my legs after that. And yeah, have to admit.. Couldn't pedal the whole time, had to push.

 Ihan vaan räpsyjä lenkiltä.You haven't done it, if there's no selfies to prove it!

Pyöräni / My bike