Hitaasti, mutta varmasti - Hande polulla hirven kanssa

Pakollinen tsemppipeukku ;) :P

 Sunnuntai köröttelylle lähdin!
Koska viimeksi hissunkissun hiipien matka eteni mukavasti eikä tullut mitään karmeita oloja, ajattelin kokeilla tänään samaa.

On se jännää, miten tälläiselle hitaallekin kuskille on vaikeaa ajaa oikeasti hitaasti. Tiepätkät kun suorastaan huutavat reipasta polkemista. Tosin onhan se paljon järkevämpää huonokuntoiselle kuskille ajella rauhallisesti tieosuudet, niin jaksaa painaa metsässä.

Olen tässä viikonlopun aikana oppinut muutamia hyviä juttuja ja toivon niistä olevan hyötyä tulevaisuudessa. Ymmärrän nyt, että maantielläajo on tärkeä osa maastotreeniäkin, vaikka onkin niin tylsää. vähän niin kuin enduroon saa vauhdin motocrossista, saa pyöräilyssä maastoon vauhtia ja kuntoa tieltä. Toinen hyvä vinkki oli ettei ylämäkeen kiihdytetä. Järkeenkäypää, eikö! 
Mutta siltikin olen vetänyt alkukiihdytyksen, jostain syystä, ja ihmetellyt miksi muut jää taakse ja kohta ne menee ohi. Tätä neuvoa noudattaen lähdin ensimmäiseen soramäkeen rauhallisesti ja täydellisiä ympyröitä ajatellen, pyörittää, pyörittää, rauhassa, rauhassa. 
Ja OHO, ylhäällä ilman puuskutusta tai muuta pyörrytystä. siinä sitten lähdin sykettä tarkkailen jatkamaan matkaa. Olin niin keskittynyt omaan pyörittämiseeni ja rauhallisuuteen etten huomannut vieressä olevaa hirveä, joka sitten oksistoa rysäyttäen karautti eri suuntaan. Täytyy sanoa, että aluksi säikähdin. Onneksi se ei ollut se seikkailijakarhu!
Pysähdyin hetkeksi rauhoittamana sykettä ja henkäisemään ennen seuraavaa nousua, jolla viimeksi tuli aivan karmea olo. Lähdin samalla taktiikalla kuin edelliseen pikkunousuun ja olipa voittajafiilis kun vain rullasin mäen päälle. Huikeeta! Pienellä pähkäilyllä ja muutamalla viisaalla neuvolla, alkaa meikänkin ajo sujua. Tällä kertaa ei tarvinut pitää paussia ennen kuin laskun ja kivisen polun jälkeen. Tosin teki kyllä mieleni pysähtyä ja heittää joku pikku lambada siinä mäen päällä.

On*One 

Kivinen polku ei ollut niin kivinen kuin se edellisen lenkin karmean kivinen polku. Huomasin ilokseni ajelevani ilman sen kummempia episodeja tätä "vähemmän kiven kivikkoa". Tosin tässä oli pieni muutos entiseen: Katse. Liian usein viime aikoina olen huomannut tuijottavani eturenkaaseen enkä sinne polulle eteenpäin. Nyt oikein keskityin katseen viemiseen eteen ja sujuvampaahan se ajo niin on.

Mukavan hiekkapätkän jälkeen jatkoin hiekkatietä ylöspäin ja taas mäki tuli ja meni ja se siitä. Sitten lähdin kalliolle kiipeämään, katsoin ranteeseen ja huomasin polkeneeni vasta 9,5 kilsaa, täytyy saada kilsoja lisää! Hulluus iski.

Tuonne!

< Tuolla kalliolla oli pikkasen sateen liukastamaa sammalta, ei kuitenkaan mitään superliukasta. Mukavasti sai rullailtua kohti lakea. ainoastaan yksi jyrkkä kinkama jäi kesken, kun tuli "kauhistus". 

Sielä kalliokiekalla oli pakko kokeilla saanko keulaa vähän ylös kun vastaan tulee vähän korkeampi juuri. Siis semmoinen pikkukinkama, mutta harjoitellaan nyt. Kyllä nuo pienet kevennykset onnistuivat.  Siinä mietiskelin, kuinka moni kohta olisi paljon helpompi jos olisi jo pienenä harrastanut pyörällä kikkailua, mutta eipä ole tullut kokeiltua.

(Paitsi aikoinaan Enkkulassa asuessani muutaman kerran hullaannuin, rikoin satulan kiinnittimet, nilkasta nivusiin meni nappularenkaan kuva.. Et ei ihme ettei innosta tällä hetkellä.)

Pitää kyllä välillä valitaan vaan muutama juttu mitä harjoittelee ja etsii sellaisen paikan missä saisi muutaman toiston, jolla saisi ruokittua sitä puuttuvaa itseluottamusta.

Juurikin tuollaiset -)   paikat on niitä, missä tulee paniikkijarrutus ja pakko taluuttaa. Tuo on lyhyt, mutta jurkkäkinkama muutamalla kunnon juurella. Tiedän pyörän rullaavan tuosta eikä olisi mitään ongelmaa, paino taakse vaan, mutta kun ei. Mä en vaan uskalla. Hirvittää. 

Normisti tuolta polulta vie pois kallioinen hauska lasku. tänään kilometrejä koneeseen huutava pääni huomasikin toisen polun kohti kallion reunaa. Olen monesti muistellut polkua, jolla olen joskus kävellyt ja siinähän se oli!
Kiveä, juurrakkoa, kapeaa polkua, vitsi miten hauskaa!! Unohdin käkäilyn ja annoin mennä, katse eteen, kyllä tästä selvitään! WUUP! Riemunkiljahduksia korvessa.
Sitten nokan eteen tulikin tuo alla näkyvä pudotus, mikä ei kuvassa edes näytä pahalta, mutta tuo oli J-Y-R-K-K-Ä. Onneksi lähestyin rauhallisesti, muuten olisin saattanut halata puita.

 Mäen alla onkin kunnon juurrakkoa. Tuli ehkä naurettua ääneen, kun siellä tärryytin menemään ja jossain vaiheessa tuli se "Jalat irti polkimista" - hetki. no, enhän miä saanut niitä irti vaan poljin ihan vimmatusti eteenpäin, satavarmana nurinmenosta. Siis WOT, kuinka ollakkaan, mä en kaatunut vaan selviydyin etapista ja meni paremmin kuin jos olisin oikeasti yrittänyt. HaHaa, kiitos polkimet!

Täytyy myöntää, että hiukan nousi nenä yläviistoon ja varmuus kasvoi kun onnistuin. 
Painelin seuraavalle etapille intoa puhkuen. Tiesin sen olevan haastava muutamasta kohdasta, jyrkkä nousu, mutta päätin yrittää. H**o, mennään vaikka sentti per ajokerta pidemmälle, mutta mennään!
Tässä mua hieman kannustaa ajokaverini hieno suoritus, jota katselin kateellisena. Mun on kanssa opittava!
 Ja niinhän sitä mentiin. Onnistumisen ilo jatkui, välillä ei mennyt putkeen, mutta mitäs sitten. 

Tuon lenkin jälkeen en vain pystynyt jättämään leikkiä kesken, vaan otin hitaan tiesiirtymän naapurikylään. Yllättäen tein väärän risteysvalinnan ja vahingossa tulinkin paljon paremapaan aloituspaikkaan kuin oli tarkoitus. Siinä meninkin sitten hienolla hiekalla ja savessa kääntymään hiekkakuopan päähän, mäntykangasta takaisin ja ennen kotia piti heittää vielä yhdessä pikkumetikössä kivipolkua. Sitten taas tielle matelemaan. 

Hitaus näkyi lenkin kestossa, 02:57 ja 28 km.
Mutta ei se aika merkkaa kuntoliikkujalle mitään, pääasia on onnistumiset ja liikunnan ilo!

Kotona puhdistin ajopeliä sellaisella pieteetillä ettei ole ennen nähty. Tallissa odotaa kiiltävä ratsuni seuraavaa ajelua, mikä tapahtuu toivon mukaan piakkoin.

PS. Sen verran tässä intoilen ja haluan voittaa turhan arkailun, että menin ilmoittautumaan naisten leirille, Pussy Campille enduroryhmään. Jos hyvin käy, saan sinne pyöränkin ja suojat. Mut vähän pitää harjoitella ennen treenileiriä. ;)

Ihan hitaasti ja kevyesti.. HaH!

Lähdettiin tänään isännän kanssa kevyelle pikkulenkille. Tällä kertaa ei tule mitään kuvia, nyt oli seura sen verran julma ettei turhia lässytyksiä ollut reissussa. ;)

Alkuun tuli jokunen kilsa kevyttä tiesiirtymää ja itselleni epätyypilliseen tapaan nyt ajettiinkin hiljaa.
Toki tuolla hiekkatien pätkällä mua kehoitettiin keulimaan. Jep! Heleppoo kuin heinänteko..
No, keulahan nousee varmaankin sen 10 senttiä, jos oikein hurjasti yrittää, mutta en mä sitä tekniikkaa hallitse. Tuokin tuli vaan raivokkaasti rempaisemalla.
Pitää oppia, kävi käsky. nojÅ, ens kerralla sitten.. Olen kyllä sellainen arkajalka että filsulla kikkailu ei oikein ole mun juttuni.

Sitten kipuamaan kangasmetsään. Olipa outoa, kun edessä oli polkija, joka ihan oikeasti eteni hiljaa ja vielä tarkoituksella. Mä en oikein osannut ajaa, kun mentiin liian hiljaa.. Siinä mietin etten voi osallistua mihinkään pyöräilytapahtumaan, kun en osaa polkea, jos on pyörä edessä. En katso enää polkua, vaan tuijotan eturenkaaseen ja sitten on hankalaa polulla.

No, hetken päästä ei ollutkaan enää ongelmaa edessä hidastelijasta. Hirvittävää, kun toinen miettii voiko tuosta kivestä hypätä ja tuonne hypätään jajaja. H..o, minen hypi minneen kivikkoon. Muutenkin polku vain kapeni ja kapeni ja kivet vain kasvoivat. Olipa tuskainen polku. Mielenkiinnolla seurasin uudesta Polaristani kuinka pulssi nousi sinne 165ään ihan vain silkasta ilosta, että sain ajaa kivikossa. En oikein tajua, mikä se on, kun jotenkin pelkään kivikkoa. En tiedä johtuuko se siitä, että aikoinaan enskaa ajaessa tuli kynnettyä mopolla maata ja hankittua messeviä mustelmia ja jopa murtunut polvi, niin nyt ilman mitään suojia ja vammapolven kanssa tulee vaan pikkuinen pelko esiin. Pelko ei ole hyvä kaveri polulla, sen haluisin jättää pois.

Yhdessä kohtaa oli pakko palata taaksepäin ja vain polkea samalla unohtaen sen hirvityksen, mikä huusi korvien välissä. Aikas jänskää miten pienellä ärräpäällä tekniikka paranee huomattavasti.
Siellä kivikossa kiroillessani mietin kuinka mun on vaan palattava tuolle polulle reenaamaan. Ennen ei voi kisata ennen kuin filsu kulkee ja tekniikka on parempi. Nyt tuota kirjoittaessani tulee mieleen ettei tässä taida ihan kaikilla pytyillä käydä, kun tykkää tuollaisesta.

Sitten taas hieman tietä ja pyörän kantamista poluttomassa metässä. Näin kyllä aivan huikean ojan ylitys yrityksen. Hahahhaa, pointsit kotiin yrityksesta ja 10+ esityksestä. Hyvin upottaa märkä sammal.

Sitten ihan tavan kiertelyä mukavalla baanalla. Kunnes löytyi erinäisiä polun päälle kaatuneita puita, joita olisi pitäny ylitellä.
Joo, onhan ne satavarmasti helpompia, kun niissä ei ole oksia törröttämässä ja joo, pitäisihän tuo hanskata mutta kun.. Kun..mutku.. Kun ei vaan irtoa. Korvien välissä käsijarru liian tiukalla. Ens kerralla sitten! ..sitku..
Sitten vaan hittaasti viimeiset kilsat kottiin.

Oli kyllä erilaista ajaa lenkkiä tuon piiskurin kanssa. Palaute tuli suoraan ja kaunistelematta. Melkein jo välillä aloin nieleskelemään kyyneliä. Mut en sitten viitsinyt. Toki palaute on ihan asiasta ja oikeista jutuista, mutta jos nyt vähän armollisemmin..

Yritin ajaa lenkkiä pitäen sykkeen mahdollisimman alhaalla. Täytyy sanoa, että on suunnattoman vaikeaa ajaa tiellä hitaasti.
Mut kyllähän tuo sykemittarin hankkiminen oli ihan paras idea.
Ehkäpä tässä vielä pääsee kehittymään pyöräilijänä.

Ens kerralla pitää muistaa ottaa kanssa rauhallisempi tahti, koska selvisin ilman päänsärkyjä ja pahojaoloja. Fillari vaan pitää vissiin huollattaa, kun keskiöstä kuuluu outoa raksutusta.

Kesto: 01:56:12  / 22.42 km

Till next time!

No limits or know your limits?

Tahko MTB:n innoittamana itsellekin tuli hurja polte päästä ajelemaan.
Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta ja aamulla ukkonen jyrisi, mutta näytti kuitenkin siltä ettei hurjaa
myräkkää ollut tiedossa, joten ei muuta kuin filsun selkään ja pypäilemään!


Kääntyäkkö takaisin, vai jatkaako matkaa.

Ajattelin polkaista pikku lenkin, kun oli niin nuutunut ja väsynyt olo.
Into piukeana kuitenkin poljin eteenpäin ja aloitusvauhti taisi kostautua, kun jo ensimmäisessä nousukinkamassa huomasin jalkojeni olevan pelkkää puuroa.
Olen kärsinyt ylikunto-oireista jo jonkin aikaa, kun en ole nukkunut kunnolla viiteen vuoteen. Kyllähän järki sanoo että ihan turha lähteä puskemaan, tulee vaan huono-olo, mutta sitä ei vaan malttaisi olla rauhallisesti, kun pääkoppa tarvitsee aktiviteettiä!
(Hyvä artikkeli ylikunnosta: ylikunto-voi-pysayttaa-annathan-kehosi-levata-riittavasti/3315038 )


Ensimmäisen 6 kilsan jälkeen jouduinkin pitelemään taukoja, kun iski todella oksetus ja voimattomuus. Takasinpäin en kuitenkaan saanut käännyttyä, vaan polut kutsuivat. Tarkoituksenani oli tehdä lähimetsässä enää pikku lenkki..

Muutama juuri.

Eihän sitä nyt lenkkiä kesken jätetä, etenkään kun edes oli niin mukava ja pitkä lasku. Loisto idea tuokin! Mä unohdin ajolasit tankoon riippumaan ja huomasin sen vasta kun lasit olivat lentäneet sinne mäkeen. Ei muuta kuin kipuamaan sitä mukavaa laskua ylöspäin. Tässä vaiheessa tuntui todellakin siltä ettei ole mun päiväni lenkkeillä.
Lasit löytyi ja fiilis kohosi, mähän saan laskea saman mäen uudestaan! Ei muuta kuin vauhtia ja alas!


Lähellä oli myös kuvassa näkyvä juurrakkopolku, minne oli päästävä. Kuivalla kelillä tuo on tosi hauska ajella.
Tämähän oli siis oikaisu normi lenkiltäni, joten voihan sitä vielä muutaman mutkan tehdä, kun ei enää ole niin huono olokaan. Ja jos haluaa laskea mäkeä, joutuu vähän kiipeämään! Kipusin sitten läheiselle kalliolle tarkastamaan, missä ne ukkospilvet oikein ovat. Jostain syystä ei huvita kokeilla omaa tuuria ajamalla ukonilmalla metsässä.

Tämä on yksi kotikylän kauneimpia paikkoja.

Pitäähän sitä omaa pyörääkin vähän kuvata :P

Tauot olivat kohdillaan tällä lenkillä, joten matkaa pystyi taas jatkamaan. Hitsi, miten kivaa on laskea filsulla mäkeä. Tällä kertaa kannustin itseäni polkemaan vaan lisää vauhtia. Onneksi kuitenkin katselin eteenpäin enkä laskenut vanhasta muistista. joku on innostunut kaatelemaan puita poluille. Maanomistajia on varmaan innostanut tuohon puuhaan paikalliset mopoilijat, jotka nähtävästi ovat innostuneet endurosta, mutta tuntevat huonosti lakeja. Menkää mopoilijat luvallisille reiteille ajamaan niitäkin on! (Mäkin menisin, jos mulla olisi vielä mopo..)


Hmmm, lähellä olisi hauskaa laskua.. Vai menenkö nyt järkevänä hiekkatietä pitkin kohti kotia.
No, polulle tiätty!
Kangasmetsää, kalliokinkamia, pikku nousuja. MITÄ IHMETTÄ!?!
Paikkoja, joita mä en uskalla/osaa ajaa ja unohdin käkäillä ja säikähdellä niissä. Ne menivät kuin vettä vaan! Tässä vaiheessa piti heittää vaivihkaa metsän siimeksessä onnistumistanssi. aivan mahtavaa! Ja jälleen kerran hiipi mieleen, mitenköhän tässä kehittyisi, jos oikein aloittaisin treenin. Nämä ajatukset ovat vaarallisia, kun tiedän kehoni tilan. Nyt ei vaan ole aika lähteä reenailemaan kohti parempaa, vaan nyt pitäisi saada kroppa balanssiin.


Kinkama ylös, jyrkkä alas, jyrkästi ylös, lalalalalalalalalalla, mä pääsen!
Ja tämän palkitsi mukava soralasku alas, kurvia ja kurvia. Harmi, kun ei oikein uskalla laskea, mieleni tekisi mennä kovempaa, mutta tekninen osaaminen on heikkoja ja suojatkin puuttuu..
Yhdestä kurvista laskinkin sitten kapealle polulle. Vitsi, mikä fiilis kun pyörä kulkee ja kivet ei haittaa.


Eihän sitä vielä voi mihkään tielle mennä! Edessä mukavan jouheaa polkua.

Tämän jälkeen tuli kapeaa polkua pusikossa, mikä tuntui ihan liian helpolta. Ennen olen ajanut sen pätkän jalat irti polkimista ja pysähdellen, nyt meni (itselleni) vauhdikkaasti polkien. Matkaa oli vaan jatkettava!
Väliin otin hieman tiesiirtymää, yritin polkea tasaista vauhtia. Kuitenkin ylämäissä se vauhti vaan tipahtaa kuin lehmän häntä. On se vaan hyväksyttävä ettei mun voimansiirtoni ole kunnossa.


Viimeinen maastopätkä oli jouhevaa metsäpolkua ja siitä vielä tietä pitkin kotiin.

Tällä polulla mietiskelin Tahko MTB:tä ja muita kisoja. Mieleni tekisi joskus ottaa osaa maastopyöräkisaan. Kuitenkin todellisuus on ettei ole mitään järkeä lähteä sinne ennen kuin kunto on kohdillaan. Kivempi sitten ajella, kun ei tule noita rytmihäiriöitä ja oksetuksia nollarasituksessa.




27 kilsaa tuli höntsäilylenkillä poljettua. Mä niin rakastan tätä lajia!


Meikästä ei kuitenkaan ole 'No limits' asenteella urheilemaan, kun rajoitteita löytyy.
Kun vaan oppisin tuntemaan omat rajani.
Eilisilta meinaan meni sitten kaikkien päänsärkyjen äidin kourissa ja oksetti ja nukutti. MuRRRrr.


* * * *
Sain kumminkin tilattua filsuun uudet renkaat ja uudet polkimet. Edelleen mennään lukkopolkimilla, mutta ehkäpä uuset polkimet ja kengät helpottavat irtautumisongelmaa.